On hyvin ristiriitaista että juuri silloin kun ympärillä olisi enemmän tilaa ja aavaa kuin koskaan muulloin pitääkin rajoittaa elämänsä kolmeen neliöön. Pitää oppia oksentamaan ääneti ja olla nukkuessaankin hereillä. Täytyy yrittää oikoa jäseniään jotta pystyisi käyttämään jalkojaan sitten kun aika tulee. Vuorokaudet seuraavat toisiaan eikä niillä ole enää värejä. Mikään ei erota päivää yöstä, aamut eivät nouse eivätkä illat kerro tulostaan sinisin sävyin.

Kahden viikon merimatkan jälkeen tarvitaan lähes yhtä paljon aikaa ennen kuin nesteet korvissa asettuvat ja horisontti lakkaa lopulta keinumasta. Vasta sitten voi toden teolla alkaa keskittyä muuhun kuin fyysisen pahoinvoinnin aiheuttamaan tympeään uneliaisuuteen ja apaattisuuteen mikä tällaisesta kehon häiriötilasta väistämättä seuraa.

Talot täällä ovat erilaisia. Kaikki mikä kasvaa on erilaista. Mikään ei haise miltään eikä makuja ole. En ymmärrä ihmisten tarkoitusperiä enkä keinoja. Mikään ei tunnu olevan niin kuin siellä mistä lähdin ja vaikka sen piti tuntua helpotukselta ja mahdollisuudelta huomaan sittenkin kaipaavani kaikkea sitä mikä ajoi minut lähtemään. Kaikista eniten kaipaa valoa joka oli oranssi ja joka täällä on vain vaivoin punertava.

Kolmen kuukauden jälkeen teen jotakin mitä tuskin koskaan on aiemmin tehty. Ilmoittaudun itse viranomaisille, kerron haluavani takaisin. Minut pannaan laivaan, ihan siihen samaan jolla tulinkin. Istun illalla kannella ja kirjoitan ihmetystäni merimatkoista jotka toiseen suntaan ovat kalliita mutta äärimmäisen salaisia ja epämukavia ja jotka vastaa paluusuunnassa vievät todelliseen vapauteen.


-------
Kuvasi Tanja, kirjoitti Kati.